Millainen valokuvaaja haluaisin olla? Mitä valokuvaus minulle merkitsee? Tämän koulutuksen aloittaminen on saanut pohtimaan perustavanlaatuisia asioita. Itselleni valokuvaus on ollut ensisijaisesti oman paikkani hahmottamista maailmassa. Kuvaajana ja kuvien katsojana minua on viehättänyt hyvin perinteinen Life-lehden kuvaesseisiin pohjaava kuvajournalismi. Vahvat tarinalinjat ja kuvat, jotka toimivat sekä osana kokonaisuutta että itsenäisinä teoksina.
Jos esikuvia pitäisi nimetä, niin ensimmäisinä tulevat mieleen esimerkiksi Abbas, W. Eugene Smith ja Josef Koudelka. Suomalaisista kuvaajista I.K. Inha, Caj Bremer, Ben Kaila ja Risto Vuorimies. Yhteisiä nimittäjiä em. herroille ovat esimerkiksi mustavalkofilmin käyttö, tilanteissa mukana oleminen ja tilanteiden eläminen sekä taidokkaat ja vaivattoman oloiset sommittelut. Varsinaisen kuvajournalismin lisäksi olen nauttinut myös rohkeista alakulttuurin tallentajista: 1900-luvun alun Pariisin yöelämää kuvannut Brassaï, New Yorkin graffitikulttuuria tallentanut Martha Cooper ja narkomaaniystäviään Amerikan keskilännessä kuvannut Larry Clark ovat pitkäaikaisia suosikkejani.
Musiikki ja valokuvaus ovat itselleni yhteenkietoutuneita monella tavalla: innostuin valokuvauksesta musiikin kautta. Olen koko ikäni tuijotellut 60-70-luvun bändikuvia – Marc Bolania, Clashia, David Bowieta… Musiikkivalokuvaajista suosikkejani ovat esimerkiksi Mick Rock ja Jim Marshall, joilla kummallakin tuntui olevan epäinhimillinen kyky saada kuvattavistaan kuolemattoman oloisia. Koska olen itse myös muusikko, oli musiikin kautta valokuvauksen maailmaan uiminen myös todella luonnollinen valinta.
Musiikki ohjaa omaa kuvaamistani myös vähemmän ilmeisillä tavoilla. Parhaimmillaan kuvatessa voi tuntea selkeän rytmin, pulssin. Silloin tilanteisiin pääsee paremmin sisään ja kaikki ulkopuolinen kohina vaimenee. Yksi musiikkirinnastus liittyy myös asenteeseen ja lähinnä punk-musiikkiin ja -kulttuuriin. En ole koskaan välittänyt musiikissa tai valokuvauksessa täydelliseen kliinisyyteen tähtäävästä briljeeraamisesta tai perfektionismista. Usein hieman rakeinen, epätarkka tai vinossa oleva kuva on mielenkiintoisempi. Omasta kuvallisesta ilmaisustani onkin muodostunut aika punk-henkinen: suttuinen, rouhea ja nostalginen. Kuvaan pelkästään vanhoilla filmikameran linsseillä ja mahdollisimman pienillä peilittömillä rungoilla.
Nykyinen ammattini museokuvaajana on samaan aikaan herkullinen ja haasteellinen: kuinka voin siirtää omaa aiempaa osaamistani ja ilmaisuani ympäristöön, jossa kuvien tulisi olla lähtökohtaisesti niin tarkkoja kuin mahdollista ja värien (joita lienee pakko käyttää) vastattava todellisuutta mahdollisimman tarkasti. Koulutuksen aikana pyrin löytämään keinoja siirtää työhöni sitä, mikä henkilökohtaisissa projekteissani on ollut toimivaa.
Pohjimmiltaan museoiden nykydokumentointi on kuvajournalismia. Haluan tutkia journalistisen kuvan ja museokuvan rajoja. Olen kiinnostunut dokumentaarisen kuvauksen suuntauksista, joissa otetaan huomioon tunnelmat ja tunnetilat myös kuvien editoinnissa. Mihin dokumentaarisen kuvan autenttisuuden rajat piirtyvät? Voisiko osan nykydokumentoinneista tehdä mustavalkoisena, kuten esimerkiksi osa VII-kuvatoimiston valokuvaajista tekevät?
Haluan oppia myös ihan puhtaasti teknisiä asioita. En oikeastaan sen takia, että ne kiinnostaisivat, vaan koska haluan olla editoinnissani nopeampi. Usein ajatukseni kulkee paljon sormiani nopeammin ja kuvien editoiminen saattaa turhauttaa. Haluan optimoida työvälineideni käytön siten, että koneella istumiseen käytetty aika on minimissään. Haen koulutuksesta myös vertaistukea toisilta kuvaajilta ja toivon löytäväni kollegoja, joiden kanssa vaihtaa ideoita ja inspiroitua.